Kävin vappua edeltävänä viikonloppuna ajamassa tässäkin blogissa monesti mainitun V-yhtyeen Lappeenrantaan keikalle. Paikan päällä hommat oli keikkapaikan osalta vähän vaiheessa, ja loppujen lopuksi herrat veti keikan aika tyhjälle salille, normaalista linjasta poiketen. Edellisenä viikonloppuna tämä rytmiryhmä oli ollut Kouvolassa lämmittelemässä Stam1naa ja keikan jälkeen seläntaputtajaa ja kiittelijää oli pyörinyt näiden tuntemattomampien muusikoiden ympärillä runsaasti. Siinä sitten kotimatkalla keikkabussia ajaessa tajusin aika konkreettisesti että kyllä nää tilanteet vaan vaihtelee.
Muutaman kerran vuodessa iskee sellainen fiilis, et laitan kaiken kaluston myyntiin – ei jaksa enää murehtia näitä hommia. Sitten jostain tulee se puhelinsoitto, jonka sisältö vapaasti suomennettuna tarkoittaa kuluvan kuun vuokrarahoja, parhaimmillaan voi käydä vielä ruokakaupassakin. Kuukausi tai pari menee kivasti, sitten iskee taas se “kaikki-myyntiin-nyt-loppui-kituuttaminen-ryhdyn-Siwan-kassaksi”-vaihe jota kestää pari viikkoa.
Iso osa munkin ajasta menee laskujen maksamiseen, keikkojen valmisteluun, yhteydenpitoon – kaikenlaiseen tuottamiseen, mikä ei termistä huolimatta ole hirveän tuotteliasta kuvamäärän kannalta. Ylivoimaisesti suurin osa mun ajasta kuluu toimeksiantojen etsimiseen. Eli toisin sanoen, kulutan suurimman osan (ehkä 30%) ajastani markkinointiin/yhteydenpitoon jotta pääsen käyttämään toiseksi suurimman (30%?) osan ajastani tuottamiseen jotta kaikki olisi kohdillaan siinä vaiheessa kun käytän sen 15% työajastani kuvaamiseen, jotta pääsen käyttämään loput (25%) ajastani jälkityöstöön, toimittamiseen yms… Johonkin väliin pitäisi sitten kehittää niitä uusia tekniikoita, tyylejä, ja jos kuvitellaan että käyn tunnin kuvaamassa, se onkin yllättäen kuuden tunnin työn palkka. Chase Jarvisin blogipostaus parin kuukauden takaa summaa ton homman aika hyvin havainnollisella kuvallaan.
En silti valita vaikka siltä ehkä kuulostaakin, vaan tunnetta voisi enimmäkseen kuvailla syvällä huokauksella. Tää on vähän ikäänkuin MM-jääkiekon seuraamista – sitä vaan jaksaa kannustaa kotijoukkuetta ihan vaan rakkaudesta lajiin, vaikka tiedossa onkin että se kultamitaliasiakas ei ehkä soitakaan tässä kuussa vaan ehkä 16 kuukauden päästä – mutta sitten kun se jackpot ja täyskäsi osuvat kohdalle, niin silloin saa juhlia, tuulettaa, bailat…. eiku maksaa lainat/velat/laskut pois. :D
Valokuvaus ja musiikki on kaksi taiteen/työnlajia jotka on lähellä toisiaan. Saattaa vaikuttaa siltä että homma on luksusta, vaikka oikeasti taustalla on useimmiten uskomaton määrä työtä ja investointeja, josta vaan se rennompi ja kadehdittavampi osuus näkyy ulospäin. Kaiken lisäksi tilanteet muuttuu nopeastikin, ja itse joudun stressaamaan laskujen kanssa viikottain, vaikka olantaputtelua, kehuja ja kiitoksia saan kyllä kuulla. Vaikka ne huomionosoitukset ei loppujen lopuksi laskuja maksakaan, niitä olisi kiva kuulla lisääkin – mutta eniten elämää helpottaisi se että niitä kehuja kerrottaisiin myös eteenpäin, ystäville, työpaikoille, vastaantulijoille kadulla, jotta kiinnostus heräisi ja keikkaa riittäisi vielä ensikin kuussa. :)